Kun kerta opiskelee papiksi ja on kesät kesäteologina niin jossain vaiheessa se vaan on edessä: saarna. Kaksi konfispuhetta olen pitänyt, eli siinä mielessä tämä tuskailu ei ole nyt uutta. Eikä se puhuminenkaan enää jännitä, oikeestaan on hauska mennä sinne pönttöön. Mutta, se hauskuus edellyttää sen, että on hyvä puhe valmiina. Ja huomisen konfiksen saarna on kaikkea muuta paitsi valmis... Mutta vaikka kirjotan ja kirjotan niin tuntuu että ajatus on jossain ihan muualla.
Siksi tulinkin kirjottamaan siitä, mitä olen tajunnut tässä lentävien ajatusten keskellä suhtautumisestani ev.lut. kirkkoon. Nimittäin tykkään siitä! Riisuttuna kaikista herätysliikkeistä ja suuntauksista ja riisuttuna kaikesta ihmisten kehittämästä byrokratiasta. Sellaisenaan vaan, ydinsanoma siinä paljaana ja aika pienenäkin kaikkien edessä. Tykkään myös siitä vanhasta ja rikkaasta (uskokaa pois!) hengellisestä perinteestä, hetkipalveluksista ja meditaatiosta. Ja musiikista, virsilaulusta! Mutta eihän kirkkoa voi oikeesti riisua herätysliikkeistä. Ne on osa sitä. Aina on johonkin suuntaan enempi kallellaan. Mutta jos jotenkin voisi keskittyä vaan siihen, mikä on olennaista! Siihen, että on Jumala, joka on kutsunut meidät. Ja Jeesus, joka on myös kutsunut meidät. Ja että se mikään ei ole kenestäkään itestään kiinni. Ja että meillä on lahjana armo. Tarviiko muuta sit hymistellä enää? Tarvii joo, mutta jos kaiken sais aina alotettua ja lopetettua noihin juttuihin niin ei tarttis taistella niin paljon. Luottais vaan!
Sitä ehkä haluan siinä huomisessa konfispuheessa sanoa: uskaltakaa luottaa!
lauantai 11. heinäkuuta 2009
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Tenttikäyttäytymisestä.
Opiskelijana on vaan aivan pakko kommentoida tenttejä, tenttisaleja, muita tenttijöitä, tentaattoreita, tenttikysymyksiä ja tenttien valvojia. Asia on erityisen lähellä sydäntä nyt, kun on parin viikon sisään tullut tehtyä kolme tenttiä, joista kaksi oli 10 op:n kirjatenttejä (välihuomautuksena voin sanoa, että kumpikaan ei tullut yhdellä kertaa kokonaan suoritetuksi).
Olen ehdottomasti paperisten tenttien ystävä. Sitä en ymmärrä, että kaverini joutuu biologian laitoksella ilmottautumaan tentteihin kirjottamalla nimensä paperille, kun jopa lähes antiikkinen teologinen tiedekunta on keksinyt weboodin. Mutta mikään verkkotenttien puolestapuhuja en ole, syytettäköön siitä vaikka niiden vierautta ja omaa kokemattomuutta. Sitä sen sijaan ihmettelen, miten voi olla niin mahdottoman hankalaa jakaa tenttikuoret ilman älytöntä ryysimistä. Aina joku on myöhässä ja kuoripino käydään läpi seitsemän kertaa, johonkin tenttiin saa käyttää materiaalia, toisiin ei, materiaalin kanssa tenttivät laitetaan istumaan tiettyyn osaan salia ja ehkä sadannella tenttikerralla opiskelija vihdoin muistaa että ai niin, en voi istua jonkun toisen viereen tekemään tenttiä vaan pitää jättää tyhjä paikka väliin. (Fuksi nyt on aina fuksi ja itsekin olin ekana vuonna pihalla, saakoot he anteeksi tämän.) Kun tenttikuoret on jaettu ja tentti alkaa, alkaa samalla myös se hirveä kyselyrumba, kun tentinvalvojat huutelevat: "Tekeekö kukaan tenttiä KH101/SY103/UST112/KH240/kreikan ensimmäistä välikertausta?" Sen jälkeen juostaan monistamaan kysymyksiä. Taas joku tulee myöhässä ja sille pitää löytää istumapaikka. Lopulta ehkä voi aloittaa oman tenttinsä.
Tenttikuoren avaaminen on aina jännitys. Jos etukäteen ei tunne tentaattoria, on aina ylläripylläri, yrittääkö tentaattori testata, onko opiskelija a) lukenut kirjan b) lukenut ja opiskellut kirjan ulkoa aina jokaista kuvatekstiä myöten vai c) lukenut kirjan ja sisäistänyt asian. Itselläni on ollut melko vähän noita vaihtoehtoja b. Paras ruokalakeskustelu saatiin opikelijakaverin kanssa aikaseksi hänen tenttikysymyksestään kristillistä symboliikkaa käsitelleestä kirjasta. Pöllö-symboli kun ei ihan heti tule mieleen keskeiseksi kristilliseksi symboliksi, mutta tentaattorin mielestä se oli hyvinkin oleellista. Tai sitten oleellista oli kirjan opiskelu ulkoa. Pöllö-tentti ei sitten ihan mennyt nappiin, mutta kyseinen tentaattori jää varmasti pitkäksi aikaa mieliimme - minunkin, koska opiskelu on kollektiivista.
Iloinen asia tentteihin liittyen on kuitenkin se, kun kahden viikon kuluttua (olettaen, että aikataulussa on pysytty) voi kavuta tiedekunnalle ja mennä katsomaan tenttituloksia ilmotustaululta. Erityisen paljon lämmittää mieltä, kun saa arvosanan 5 (arvostelu 1-5, 1 ensimmäinen millä pääsee läpi) luettuaan tenttiin kuusi kirjaa viidessä päivässä. Erityisen vähän lämmittää mieltä kun tietää joutuvansa lukemaan uudestaan ne jo ensimmäisellä kerralla tuskaa tuottaneet kirjat.
Tenttiminen on kuitenkin yliopisto-opiskelun kulmakivi. Ja toivon, että kun opiskelukaverini valmistuu papiksi, hän tulee käyttämään työssään paljon pöllö-symboliikkaa.
Olen ehdottomasti paperisten tenttien ystävä. Sitä en ymmärrä, että kaverini joutuu biologian laitoksella ilmottautumaan tentteihin kirjottamalla nimensä paperille, kun jopa lähes antiikkinen teologinen tiedekunta on keksinyt weboodin. Mutta mikään verkkotenttien puolestapuhuja en ole, syytettäköön siitä vaikka niiden vierautta ja omaa kokemattomuutta. Sitä sen sijaan ihmettelen, miten voi olla niin mahdottoman hankalaa jakaa tenttikuoret ilman älytöntä ryysimistä. Aina joku on myöhässä ja kuoripino käydään läpi seitsemän kertaa, johonkin tenttiin saa käyttää materiaalia, toisiin ei, materiaalin kanssa tenttivät laitetaan istumaan tiettyyn osaan salia ja ehkä sadannella tenttikerralla opiskelija vihdoin muistaa että ai niin, en voi istua jonkun toisen viereen tekemään tenttiä vaan pitää jättää tyhjä paikka väliin. (Fuksi nyt on aina fuksi ja itsekin olin ekana vuonna pihalla, saakoot he anteeksi tämän.) Kun tenttikuoret on jaettu ja tentti alkaa, alkaa samalla myös se hirveä kyselyrumba, kun tentinvalvojat huutelevat: "Tekeekö kukaan tenttiä KH101/SY103/UST112/KH240/kreikan ensimmäistä välikertausta?" Sen jälkeen juostaan monistamaan kysymyksiä. Taas joku tulee myöhässä ja sille pitää löytää istumapaikka. Lopulta ehkä voi aloittaa oman tenttinsä.
Tenttikuoren avaaminen on aina jännitys. Jos etukäteen ei tunne tentaattoria, on aina ylläripylläri, yrittääkö tentaattori testata, onko opiskelija a) lukenut kirjan b) lukenut ja opiskellut kirjan ulkoa aina jokaista kuvatekstiä myöten vai c) lukenut kirjan ja sisäistänyt asian. Itselläni on ollut melko vähän noita vaihtoehtoja b. Paras ruokalakeskustelu saatiin opikelijakaverin kanssa aikaseksi hänen tenttikysymyksestään kristillistä symboliikkaa käsitelleestä kirjasta. Pöllö-symboli kun ei ihan heti tule mieleen keskeiseksi kristilliseksi symboliksi, mutta tentaattorin mielestä se oli hyvinkin oleellista. Tai sitten oleellista oli kirjan opiskelu ulkoa. Pöllö-tentti ei sitten ihan mennyt nappiin, mutta kyseinen tentaattori jää varmasti pitkäksi aikaa mieliimme - minunkin, koska opiskelu on kollektiivista.
Iloinen asia tentteihin liittyen on kuitenkin se, kun kahden viikon kuluttua (olettaen, että aikataulussa on pysytty) voi kavuta tiedekunnalle ja mennä katsomaan tenttituloksia ilmotustaululta. Erityisen paljon lämmittää mieltä, kun saa arvosanan 5 (arvostelu 1-5, 1 ensimmäinen millä pääsee läpi) luettuaan tenttiin kuusi kirjaa viidessä päivässä. Erityisen vähän lämmittää mieltä kun tietää joutuvansa lukemaan uudestaan ne jo ensimmäisellä kerralla tuskaa tuottaneet kirjat.
Tenttiminen on kuitenkin yliopisto-opiskelun kulmakivi. Ja toivon, että kun opiskelukaverini valmistuu papiksi, hän tulee käyttämään työssään paljon pöllö-symboliikkaa.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Jahve on paimeneni, en ole puutteessa.
Puhuttiin tässä pari päivää sitten klassisten kielten (kreikka, heprea, latina) opiskelusta parin opiskelukaverin kanssa. Osa ei voi käsittää, mitä hyötyä näistä kielistä on. Edes papille. Varsinkaan niille huithapeli-linjalaisille (A2, ja en muuten tarkota väheksyä sitä linjaa koska itekin joskus meinasin että siirryn sille linjalle!) joku muinaisheprea ei varmaan ihan hirveen useesti tuu tarpeeseen. Yhden pappilinjalaisen mielestä on joo tavallaan hyvä asia oppia niitä kieliä, mut koska käytännössä papeilla on aina niin kiire töissä, ei niitä kreikankielistä Uutta testamenttia ja hepreankielistä Vanhaa testamenttia vaan ehdi käyttää apuna esim. saarnoissa.
No mitä sitten? Okei, kaikilla tällä hetkellä virassa olevilla papeilla on vaan NIIN kiire, ettei ehdi panostaa saarnoihin. Ehkä meistä voi tulla erilaisia pappeja. Ei varmaan kannata jo tässä vaiheessa opintoja aatella, että koska sit työelämässä on niin kiire niin en nyt viitti opiskella tätä asiaa kunnolla koska en tule tätä tarviimaan. Nyt vasta menee aivoihin se jo lukiosta asti hoettu "ei koulua vaan elämää varten". Ehkä sen voi kääntää niin että "ei virkaa vaan itseä varten".
Ite tykkään niistä muinaisista kuolleista "turhista" kielistä. Heprea oli ihan tosi mielenkiintosta ja kreikka on ollut myös! Mutta en väitäkään puhuvani puolueettomasti niistä kielistä. Totta kai puolustan sellasta, mistä ite tykkään! Ja toivon, että kaikessa tässä tekopyhyydessäni ja päättäväisyydessäni sitten joskus valmistuttuani pystyn oikeesti käyttämään noita kieliä! Alku on hyvä, yhdellä riparilla jo kaivettiin Novum Testamentum Graece leirin papin kirjakätköistä ja tarkistettiin, millä eläimellä se Jeesus ratsasti Jerusalemiin. No eihän se hirveen aukottomasti selvinnyt mutta pointti oli, että jo on kreikkaa käytetty. Se muinaiskieliä lievästi vastustanut opiskelija uhkasi soittaa kymmenen vuoden päästä ja kysyä, että kuinkas paljon on tullut kreikkaa käytettyä työssä. Sopii soittaa, luotan itseeni!
No mitä sitten? Okei, kaikilla tällä hetkellä virassa olevilla papeilla on vaan NIIN kiire, ettei ehdi panostaa saarnoihin. Ehkä meistä voi tulla erilaisia pappeja. Ei varmaan kannata jo tässä vaiheessa opintoja aatella, että koska sit työelämässä on niin kiire niin en nyt viitti opiskella tätä asiaa kunnolla koska en tule tätä tarviimaan. Nyt vasta menee aivoihin se jo lukiosta asti hoettu "ei koulua vaan elämää varten". Ehkä sen voi kääntää niin että "ei virkaa vaan itseä varten".
Ite tykkään niistä muinaisista kuolleista "turhista" kielistä. Heprea oli ihan tosi mielenkiintosta ja kreikka on ollut myös! Mutta en väitäkään puhuvani puolueettomasti niistä kielistä. Totta kai puolustan sellasta, mistä ite tykkään! Ja toivon, että kaikessa tässä tekopyhyydessäni ja päättäväisyydessäni sitten joskus valmistuttuani pystyn oikeesti käyttämään noita kieliä! Alku on hyvä, yhdellä riparilla jo kaivettiin Novum Testamentum Graece leirin papin kirjakätköistä ja tarkistettiin, millä eläimellä se Jeesus ratsasti Jerusalemiin. No eihän se hirveen aukottomasti selvinnyt mutta pointti oli, että jo on kreikkaa käytetty. Se muinaiskieliä lievästi vastustanut opiskelija uhkasi soittaa kymmenen vuoden päästä ja kysyä, että kuinkas paljon on tullut kreikkaa käytettyä työssä. Sopii soittaa, luotan itseeni!
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Hon blir präst.
Tavallaan typerää alottaa uus blogi, kun yhtä jo pidän. Se toinen on kuitenkin yksityinen ja henkilökohtanen mutta tän blogin tarkotus on kertoa, miten 22-vuotias nuori nainen kuvittelee voivansa olla joskus pappi ja mitä matkan varrella tapahtuu. Tavallaan kyllä tätäkin kirjotan itelleni ensisijasesti ja vasta toiseks mietin, että lukeeko tätä kukaan ja mitähän ne ajattelee. Hienoa silti, jos joku joskus lukee! (Ja kommentoi!)
Ekana pakko kirjottaa tänpäiväsestä messusta, jossa olin. Oon ajatellut, että ennen kun voi olla kunnon pappi, on opittava olemaan kunnon seurakuntalainen ja kirkossakävijä. Ei niin, että on joku velvollisuus käydä kirkossa tai osallistua toimintaan, mutta jotenkin on pystyttävä käymään kirkossa rennolla mielellä ja osattava itsekkäästi hoitaa omaa uskoa ja hengellistä puolta. Niin sitä oon opettelut yrittämällä mahdollisuuksien mukaan käydä lähikirkossa messussa. Mut tänään kohtasin jotain hämmentävää ja oikeestaan aika ärsyttävääkin (vaikka yritänkin olla ärsyyntymättä niin paljon ympäröivästä maailmasta): iäkkäät tädit ja sedät rynni ehtoollispöytään kun minnekin Hullujen päivien tarjouslaarille. Oikeestaan enemmän se herätti mussa ihmetystä ja kysymyksiä kun sitä ärtymystä. Mikä kiire on ehtoollispöytään? En usko, että sieltä loppuu leipä ja viini kesken. En usko, että se nopeuttaa sen messun kulkua yhtään vaikka siellä kuin kiiruhtais (ja kokonaan toinen aihe onkin se, että miks sitä messun kulkua ylipäätään tarttis nopeuttaa). Niin miksi siis on kiire? Ja mikä se juttu on, että nuoret käyttäytyy huonosti ja jo elämää nähneillä ihmisillä on oikeus paheksua? Ja onko ehtoollispöydässä nuoria ja aikuisia, lapsia ja vanhuksia, äitejä, isiä, sinkkuja, seksuaalisen vähemmistön edustajia, työttömiä, alkoholisteja, sairaita ja terveitä - vai onko ehkä vaan ihmisiä?
No, sellasta mietin. Ja tunsin itteni liian nuoreksi siihen messuun. Rakastan sitä, että koska se oikea kotiseurakuntani on muualla, en ole mitenkään tiedetty nykyisessä kotiseurakunnassani enkä siksi joudu nakitetuksi millon mihinkin pikkuhommaan mennessäni kirkkoon. Mut toisaalta joskus toivoisin, että mut tiedettäis eikä katsottais oudosti kirkossa. Tai joo, saatan olla myös vainoharhanen.
Ekana pakko kirjottaa tänpäiväsestä messusta, jossa olin. Oon ajatellut, että ennen kun voi olla kunnon pappi, on opittava olemaan kunnon seurakuntalainen ja kirkossakävijä. Ei niin, että on joku velvollisuus käydä kirkossa tai osallistua toimintaan, mutta jotenkin on pystyttävä käymään kirkossa rennolla mielellä ja osattava itsekkäästi hoitaa omaa uskoa ja hengellistä puolta. Niin sitä oon opettelut yrittämällä mahdollisuuksien mukaan käydä lähikirkossa messussa. Mut tänään kohtasin jotain hämmentävää ja oikeestaan aika ärsyttävääkin (vaikka yritänkin olla ärsyyntymättä niin paljon ympäröivästä maailmasta): iäkkäät tädit ja sedät rynni ehtoollispöytään kun minnekin Hullujen päivien tarjouslaarille. Oikeestaan enemmän se herätti mussa ihmetystä ja kysymyksiä kun sitä ärtymystä. Mikä kiire on ehtoollispöytään? En usko, että sieltä loppuu leipä ja viini kesken. En usko, että se nopeuttaa sen messun kulkua yhtään vaikka siellä kuin kiiruhtais (ja kokonaan toinen aihe onkin se, että miks sitä messun kulkua ylipäätään tarttis nopeuttaa). Niin miksi siis on kiire? Ja mikä se juttu on, että nuoret käyttäytyy huonosti ja jo elämää nähneillä ihmisillä on oikeus paheksua? Ja onko ehtoollispöydässä nuoria ja aikuisia, lapsia ja vanhuksia, äitejä, isiä, sinkkuja, seksuaalisen vähemmistön edustajia, työttömiä, alkoholisteja, sairaita ja terveitä - vai onko ehkä vaan ihmisiä?
No, sellasta mietin. Ja tunsin itteni liian nuoreksi siihen messuun. Rakastan sitä, että koska se oikea kotiseurakuntani on muualla, en ole mitenkään tiedetty nykyisessä kotiseurakunnassani enkä siksi joudu nakitetuksi millon mihinkin pikkuhommaan mennessäni kirkkoon. Mut toisaalta joskus toivoisin, että mut tiedettäis eikä katsottais oudosti kirkossa. Tai joo, saatan olla myös vainoharhanen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)