Hon blir präst.

Tavallaan typerää alottaa uus blogi, kun yhtä jo pidän. Se toinen on kuitenkin yksityinen ja henkilökohtanen mutta tän blogin tarkotus on kertoa, miten 22-vuotias nuori nainen kuvittelee voivansa olla joskus pappi ja mitä matkan varrella tapahtuu. Tavallaan kyllä tätäkin kirjotan itelleni ensisijasesti ja vasta toiseks mietin, että lukeeko tätä kukaan ja mitähän ne ajattelee. Hienoa silti, jos joku joskus lukee! (Ja kommentoi!)

Ekana pakko kirjottaa tänpäiväsestä messusta, jossa olin. Oon ajatellut, että ennen kun voi olla kunnon pappi, on opittava olemaan kunnon seurakuntalainen ja kirkossakävijä. Ei niin, että on joku velvollisuus käydä kirkossa tai osallistua toimintaan, mutta jotenkin on pystyttävä käymään kirkossa rennolla mielellä ja osattava itsekkäästi hoitaa omaa uskoa ja hengellistä puolta. Niin sitä oon opettelut yrittämällä mahdollisuuksien mukaan käydä lähikirkossa messussa. Mut tänään kohtasin jotain hämmentävää ja oikeestaan aika ärsyttävääkin (vaikka yritänkin olla ärsyyntymättä niin paljon ympäröivästä maailmasta): iäkkäät tädit ja sedät rynni ehtoollispöytään kun minnekin Hullujen päivien tarjouslaarille. Oikeestaan enemmän se herätti mussa ihmetystä ja kysymyksiä kun sitä ärtymystä. Mikä kiire on ehtoollispöytään? En usko, että sieltä loppuu leipä ja viini kesken. En usko, että se nopeuttaa sen messun kulkua yhtään vaikka siellä kuin kiiruhtais (ja kokonaan toinen aihe onkin se, että miks sitä messun kulkua ylipäätään tarttis nopeuttaa). Niin miksi siis on kiire? Ja mikä se juttu on, että nuoret käyttäytyy huonosti ja jo elämää nähneillä ihmisillä on oikeus paheksua? Ja onko ehtoollispöydässä nuoria ja aikuisia, lapsia ja vanhuksia, äitejä, isiä, sinkkuja, seksuaalisen vähemmistön edustajia, työttömiä, alkoholisteja, sairaita ja terveitä - vai onko ehkä vaan ihmisiä?

No, sellasta mietin. Ja tunsin itteni liian nuoreksi siihen messuun. Rakastan sitä, että koska se oikea kotiseurakuntani on muualla, en ole mitenkään tiedetty nykyisessä kotiseurakunnassani enkä siksi joudu nakitetuksi millon mihinkin pikkuhommaan mennessäni kirkkoon. Mut toisaalta joskus toivoisin, että mut tiedettäis eikä katsottais oudosti kirkossa. Tai joo, saatan olla myös vainoharhanen.