2013

Hohhoi, yritin alottaa vuoden 2013 palaamalla hetkeksi vuoden 2012 tapahtumiin ja juttuihin ihanan teinivuosien bloggaamisesta tutun kyselyn avulla. Mutta: olen käsi tän bloggerin kanssa ja ilmeisesti en osaa käyttää copy+paste -toimintoa enkä rivinvaihtoa niin antaapa olla. Yritettyäni postata vaivalla täyttämääni kyselyä tänne kolmatta kertaa ja yrityksen epäonnistuttua kolmannen kerran päätin, että on aika luovuttaa. Sen sijaan tässä pieni katsaus tulevaan vuoteen:

Vuonna 2013 valmistun teologian maisteriksi.

Vuonna 2013 menen kesäteologiksi Seinäjoelle.

Vuonna 2013 haluaisin ostaa auton.

Vuonna 2013 haluaisin saada töitä pappina.

Vuonna 2013 aion muuttaa tämän pienen perheeni tästä kylmästä asunnosta jonnekin lämpimämpään! Jos se lämpimämpi ei ole Maspalomasissa tai muualla etelässä niin edes sitten tiivis talo Suomessa...

Vuonna 2013 yritän harjoittaa maailmanparannusta heittämällä vähemmän ruokaa roskiin. Eli aion opetella arvioimaan ruuankulutusta paremmin ja ehkä myös jättää jotain jo kaupassa ostamatta.

Suuria puheita, ei muuta kun muuttamaan niitä teoiksi!

Baby steps

Melkeinpä tän jo arvasin silloin tammikuussa, että eihän mun blogi-innostus (taaskaan) kestä muutamaa postausta kauempaa. Nyt kuitenkin lähden ihan juuri kävelemään oppineen vauvan askelin taas yrittämään uudelleen, josko aktivoituisin ja innostuisin ja saisin jotain pitkäkestoisempaa aikaan. Pakkohan se on nyt hyväksyä, että en voi blogata muita varten enkä voi blogata pakottamalla itseni siihen. Vain silloin tästä hommasta tulee yhtään mitään kun itseä huvittaa itseään varten tallentaa oman elämän tapahtumia.

Tässä ensimmäiset varovaiset vauvanaskeleet parin vuoden takaisella talvikuvalla höystettynä. Pikaisiin palaamisiin (toivottavasti)!

Talvifiilistely

En oo hirveen hyvä valokuvaamaan jokaista tekemääni voileipää ja jokaista näkemääni mustikanvarpua, mut en voinut yhtenä aamuna olla vielä palaamatta takasin kotiin hakemaan kameraa kun oli vaan niin kaunista.

Mun kamera tosin söi kaikki muut kuvat, paitsi tän yhden. Mut fiilis oli ihana, aamun hämärä ja koskemattomat (avomiehen jalanjälkiä lukuun ottamatta) lumipeitteet. Rakastan noita huurteisia puita!

Ollaan myös ostettu vihdoin oma lumikola (tai kolan ja lapion yhdistelmä) ja harja ja päätetty pitää oma piha siistinä lumesta. Kun muutettiin tähän, oli takapiha niin täynnä lunta että vielä huhtikuussakin paljastu jotain leluja, joita edelliseltä asukkaalta oli "unohtunut" tänne.

Haaveilen, että ehtisin vielä tänä talvena pulkkailemaan ja rakentamaan lumiukon. Ja tekemään jäälyhdyn! Ostettiin jo sopiva ämpärikin.

Uusi alku.

Olen vuoden ajan lukenut parin kaverini blogia ja harmitellut sitä, että oma bloggaaminen on jäänyt niin täysin elämästäni. Kuten aina, uuden vuoden alkaessa tekee aina mieli alottaa kaikenlaisia uusia projekteja. Tänä vuonna ajattelin aktivoitua bloggarina. Sen sijaan, että olisin taas alottanut uuden blogin, päätin päivittää pappisblogini ulkoasun ja uudistaa myös sen sisällöllisen näkökulman. Papiksi kasvaminen kun on kuitenkin myös ihmisenä kasvamista ja ihmisenä kasvaminen on elämistä. Tervetuloa siis nauttimaan elämästäni, pienistä ja isommista jutuista, sanoin ja tällä kertaa myös kuvin!

Tällä viikolla tein jotainitselleni epätyypillistä ja osallistuin TYT:n toimintaan ilman hallitusjäsenyyden tuomia velvotteita. Olin nimittäin teologiristeilyllä Tukholmaan ja takaisin. Katariinan ja Johannan kanssa mässäiltiin laivan buffetissa (sekä illallisella että molempina aamuina aamupalalla) ja odotettiin päivää Tukholmassa. Oltiin niin innokkaina menossa maihin ettei ymmärretty siirtää kelloja Ruotsin aikaan, joten oltiin sitten tuntia liian aikasin jo toppatakit päällä lähdössä Tukholman huveihin. No, nopsaan se tunti meni jutellessa.

Meillä ei ollut sen ihmeempiä suunnitelmia Tukholmaa varten, ajateltiin vain kävellä ensin vanhassa kaupungissa ja juoda rauhassa kahvit ja katella sitten, mitä ehditään ja mitä huvittaa tehdä. Vanhasta kaupungista jäi ehkä parhaiten mieleen Storkyrkan, jonne livahdettiin maksamatta sisäänpääsymaksu. Ymmärrän, että rakennusten ylläpito maksaa, mutta mielestäni kirkkoon on päästävä ilmaiseksi, myös pällistelyaikeisen turistin.

Kahvien jälkeen suunnattiin modernin kaupungin puolelle, kierrettiin parit kaupat, käytiin kauppahallissa ja suunnattiin lopuksi suosituksia saaneeseen kasvisruokaravintolaan lähemmäs satamaa. Ravintola olikin ihan huippu! Vaikken olekaan kasvissyöjä enkä edes erityisen vakavasti harkitse lihasta luopumista, en kaivannut kyllä sen paikan ruokiin yhtään lihaa. Ja maha oli täynnä vielä koko illan. Paikka oli myös tosi tunnelmallinen ja sieltä oli mahtava näköala alas Tukholman keskustaan ja satamaan.

Ruokaähkyisinä vaaputtiin just sopivasti takaisin satamaan ja laivaan. Matka Helsinkiin olikin sitten koko reissun epämiellyttävin tapahtuma. Kahdeksanmetriset aallot ja tuulta yli 20 m/s sai aikaan ihan järkyttävää keikkumista ja matkapahoinvointia, niin että maattiin koko matka Maarianhaminaan asti sängyissä uskaltamatta nousta. Laivahenkilökunta kyllä vakuutteli, että mitään vaaraa tässä ei ole, hirveä keinunta vaan, ja että Ahvenanmaan jälkeen helpottaa. Lohdutussanojen turvin sitten odoteltiin sitä Maarianhaminan pysähdystä, rynnättiin iltapalalle ja takasin hyttiin ja nukkumaan, ennen kun laiva ehtisi taas jonnekin avomerelle. Loppumatka menikin ihan hyvin ja aamulla oltiin jo niin lähellä Helsinkiä, että keinuminen oli taas lievempää. Jäi kuitenkin hyvä fiilis matkasta, oli kiva matkaseura ja päänsisäinen keinuntakin alkaa jo pikkuhiljaa vähentyä, onhan rantautumisesta sentään jo yli vuorokausi. Ehkä mietin pari kertaa ennen kun uudelleen lähden talvella laivalle.

Teologiharjoittelu: 1. päivä

Nuhjuinen, kirjaviisautta arvostava yliopisto on ymmärtänyt jotain suurta valmistuvien teologien työllistymisestä ja sisällyttänyt opintoihin pakollisen neljän viikon työharjoittelun. A1-linjalaisena (lue: pappilinjalaisena) teen työharjoitteluni seurakunnassa, tarkemmin Länsi-Porin seurakunnassa Porissa. Eilen leiriydyin mukavasti kahden suuren ja kolmen pienemmän laukun kanssa porilaisen kaverini olkkariin ja tässä aion asua seuraavat neljä viikkoa. Vaikka onkin ihan tutun ihmisen luona, silti on pientä vieraskoreutta ja jännittämistä ilmassa molemmin puolin. Asia varmaan korjaantuu ja toivon vaan, ettei viimeisellä viikolla olla jo ihan kyllästyneitä tähän yhteiseloon ja toisiimme (tuskinpa).

Tänään luulin aloittavani harjoitteluni kevyesti vain lukemalla päivän lukukappaleet messussa. Kevyt ensimmäinen päivä sai kuitenkin pientä lisäväriä piispan vastaanotosta, jonne harjoitteluohjaajani otti minut mukaansa. Oli jännää tavata ja päästä kättelemään tulevaa arkkipiispaa. Sama piispahan on vastassa elokuussa tämän harjottelujakson palauteseminaarissa, että sikäli hyvä tavata. Ehdittiin myös jutella ohjaavan papin kanssa kaikenlaisia yleisiä asioita harjoittelusta ja myös papin ammatista ja seurakunnasta työyhteisönä. Harjoitteluohjaajani on aivan huippu, tosi paljon sellainen pappi kuin millaisena haluaisin itseni nähdä tulevaisuudessa: luontevasti papillinen muttei jäykkis, helposti lähestyttävä, älyttömän mukava sekä perheenäiti ja vaimo, joka myös osaa järjestää työnsä niin, että ehtii nähdä perhettään. Siinä olisi tavoitetta monelle valmistuvalle ja myös ihan liian monelle jo valmistuneelle papille.

Tuleva viikko on hiljainen viikko, eli kiireisintä aikaa seurakunnissa. Olen ensi viikolla mukana neljässä päiväkotikirkossa, kahdessa vanhainkotiehtoollisessa, kahdessa yläastekirkossa ja vielä pitkäperjantaina pidän sanajumalanpalveluksen liturgian ja saarnan. Viisi päivää, seitsemän puhetta, yksi liturgia. Tällaista kai se papin arki on.

Saarnatuskailu ja lentävät ajatukset.

Kun kerta opiskelee papiksi ja on kesät kesäteologina niin jossain vaiheessa se vaan on edessä: saarna. Kaksi konfispuhetta olen pitänyt, eli siinä mielessä tämä tuskailu ei ole nyt uutta. Eikä se puhuminenkaan enää jännitä, oikeestaan on hauska mennä sinne pönttöön. Mutta, se hauskuus edellyttää sen, että on hyvä puhe valmiina. Ja huomisen konfiksen saarna on kaikkea muuta paitsi valmis... Mutta vaikka kirjotan ja kirjotan niin tuntuu että ajatus on jossain ihan muualla.

Siksi tulinkin kirjottamaan siitä, mitä olen tajunnut tässä lentävien ajatusten keskellä suhtautumisestani ev.lut. kirkkoon. Nimittäin tykkään siitä! Riisuttuna kaikista herätysliikkeistä ja suuntauksista ja riisuttuna kaikesta ihmisten kehittämästä byrokratiasta. Sellaisenaan vaan, ydinsanoma siinä paljaana ja aika pienenäkin kaikkien edessä. Tykkään myös siitä vanhasta ja rikkaasta (uskokaa pois!) hengellisestä perinteestä, hetkipalveluksista ja meditaatiosta. Ja musiikista, virsilaulusta! Mutta eihän kirkkoa voi oikeesti riisua herätysliikkeistä. Ne on osa sitä. Aina on johonkin suuntaan enempi kallellaan. Mutta jos jotenkin voisi keskittyä vaan siihen, mikä on olennaista! Siihen, että on Jumala, joka on kutsunut meidät. Ja Jeesus, joka on myös kutsunut meidät. Ja että se mikään ei ole kenestäkään itestään kiinni. Ja että meillä on lahjana armo. Tarviiko muuta sit hymistellä enää? Tarvii joo, mutta jos kaiken sais aina alotettua ja lopetettua noihin juttuihin niin ei tarttis taistella niin paljon. Luottais vaan!

Sitä ehkä haluan siinä huomisessa konfispuheessa sanoa: uskaltakaa luottaa!

Tenttikäyttäytymisestä.

Opiskelijana on vaan aivan pakko kommentoida tenttejä, tenttisaleja, muita tenttijöitä, tentaattoreita, tenttikysymyksiä ja tenttien valvojia. Asia on erityisen lähellä sydäntä nyt, kun on parin viikon sisään tullut tehtyä kolme tenttiä, joista kaksi oli 10 op:n kirjatenttejä (välihuomautuksena voin sanoa, että kumpikaan ei tullut yhdellä kertaa kokonaan suoritetuksi).

Olen ehdottomasti paperisten tenttien ystävä. Sitä en ymmärrä, että kaverini joutuu biologian laitoksella ilmottautumaan tentteihin kirjottamalla nimensä paperille, kun jopa lähes antiikkinen teologinen tiedekunta on keksinyt weboodin. Mutta mikään verkkotenttien puolestapuhuja en ole, syytettäköön siitä vaikka niiden vierautta ja omaa kokemattomuutta. Sitä sen sijaan ihmettelen, miten voi olla niin mahdottoman hankalaa jakaa tenttikuoret ilman älytöntä ryysimistä. Aina joku on myöhässä ja kuoripino käydään läpi seitsemän kertaa, johonkin tenttiin saa käyttää materiaalia, toisiin ei, materiaalin kanssa tenttivät laitetaan istumaan tiettyyn osaan salia ja ehkä sadannella tenttikerralla opiskelija vihdoin muistaa että ai niin, en voi istua jonkun toisen viereen tekemään tenttiä vaan pitää jättää tyhjä paikka väliin. (Fuksi nyt on aina fuksi ja itsekin olin ekana vuonna pihalla, saakoot he anteeksi tämän.) Kun tenttikuoret on jaettu ja tentti alkaa, alkaa samalla myös se hirveä kyselyrumba, kun tentinvalvojat huutelevat: "Tekeekö kukaan tenttiä KH101/SY103/UST112/KH240/kreikan ensimmäistä välikertausta?" Sen jälkeen juostaan monistamaan kysymyksiä. Taas joku tulee myöhässä ja sille pitää löytää istumapaikka. Lopulta ehkä voi aloittaa oman tenttinsä.

Tenttikuoren avaaminen on aina jännitys. Jos etukäteen ei tunne tentaattoria, on aina ylläripylläri, yrittääkö tentaattori testata, onko opiskelija a) lukenut kirjan b) lukenut ja opiskellut kirjan ulkoa aina jokaista kuvatekstiä myöten vai c) lukenut kirjan ja sisäistänyt asian. Itselläni on ollut melko vähän noita vaihtoehtoja b. Paras ruokalakeskustelu saatiin opikelijakaverin kanssa aikaseksi hänen tenttikysymyksestään kristillistä symboliikkaa käsitelleestä kirjasta. Pöllö-symboli kun ei ihan heti tule mieleen keskeiseksi kristilliseksi symboliksi, mutta tentaattorin mielestä se oli hyvinkin oleellista. Tai sitten oleellista oli kirjan opiskelu ulkoa. Pöllö-tentti ei sitten ihan mennyt nappiin, mutta kyseinen tentaattori jää varmasti pitkäksi aikaa mieliimme - minunkin, koska opiskelu on kollektiivista.

Iloinen asia tentteihin liittyen on kuitenkin se, kun kahden viikon kuluttua (olettaen, että aikataulussa on pysytty) voi kavuta tiedekunnalle ja mennä katsomaan tenttituloksia ilmotustaululta. Erityisen paljon lämmittää mieltä, kun saa arvosanan 5 (arvostelu 1-5, 1 ensimmäinen millä pääsee läpi) luettuaan tenttiin kuusi kirjaa viidessä päivässä. Erityisen vähän lämmittää mieltä kun tietää joutuvansa lukemaan uudestaan ne jo ensimmäisellä kerralla tuskaa tuottaneet kirjat.

Tenttiminen on kuitenkin yliopisto-opiskelun kulmakivi. Ja toivon, että kun opiskelukaverini valmistuu papiksi, hän tulee käyttämään työssään paljon pöllö-symboliikkaa.