Nuhjuinen, kirjaviisautta arvostava yliopisto on ymmärtänyt jotain suurta valmistuvien teologien työllistymisestä ja sisällyttänyt opintoihin pakollisen neljän viikon työharjoittelun. A1-linjalaisena (lue: pappilinjalaisena) teen työharjoitteluni seurakunnassa, tarkemmin Länsi-Porin seurakunnassa Porissa. Eilen leiriydyin mukavasti kahden suuren ja kolmen pienemmän laukun kanssa porilaisen kaverini olkkariin ja tässä aion asua seuraavat neljä viikkoa. Vaikka onkin ihan tutun ihmisen luona, silti on pientä vieraskoreutta ja jännittämistä ilmassa molemmin puolin. Asia varmaan korjaantuu ja toivon vaan, ettei viimeisellä viikolla olla jo ihan kyllästyneitä tähän yhteiseloon ja toisiimme (tuskinpa).
Tänään luulin aloittavani harjoitteluni kevyesti vain lukemalla päivän lukukappaleet messussa. Kevyt ensimmäinen päivä sai kuitenkin pientä lisäväriä piispan vastaanotosta, jonne harjoitteluohjaajani otti minut mukaansa. Oli jännää tavata ja päästä kättelemään tulevaa arkkipiispaa. Sama piispahan on vastassa elokuussa tämän harjottelujakson palauteseminaarissa, että sikäli hyvä tavata. Ehdittiin myös jutella ohjaavan papin kanssa kaikenlaisia yleisiä asioita harjoittelusta ja myös papin ammatista ja seurakunnasta työyhteisönä. Harjoitteluohjaajani on aivan huippu, tosi paljon sellainen pappi kuin millaisena haluaisin itseni nähdä tulevaisuudessa: luontevasti papillinen muttei jäykkis, helposti lähestyttävä, älyttömän mukava sekä perheenäiti ja vaimo, joka myös osaa järjestää työnsä niin, että ehtii nähdä perhettään. Siinä olisi tavoitetta monelle valmistuvalle ja myös ihan liian monelle jo valmistuneelle papille.
Tuleva viikko on hiljainen viikko, eli kiireisintä aikaa seurakunnissa. Olen ensi viikolla mukana neljässä päiväkotikirkossa, kahdessa vanhainkotiehtoollisessa, kahdessa yläastekirkossa ja vielä pitkäperjantaina pidän sanajumalanpalveluksen liturgian ja saarnan. Viisi päivää, seitsemän puhetta, yksi liturgia. Tällaista kai se papin arki on.
