Kun kerta opiskelee papiksi ja on kesät kesäteologina niin jossain vaiheessa se vaan on edessä: saarna. Kaksi konfispuhetta olen pitänyt, eli siinä mielessä tämä tuskailu ei ole nyt uutta. Eikä se puhuminenkaan enää jännitä, oikeestaan on hauska mennä sinne pönttöön. Mutta, se hauskuus edellyttää sen, että on hyvä puhe valmiina. Ja huomisen konfiksen saarna on kaikkea muuta paitsi valmis... Mutta vaikka kirjotan ja kirjotan niin tuntuu että ajatus on jossain ihan muualla.
Siksi tulinkin kirjottamaan siitä, mitä olen tajunnut tässä lentävien ajatusten keskellä suhtautumisestani ev.lut. kirkkoon. Nimittäin tykkään siitä! Riisuttuna kaikista herätysliikkeistä ja suuntauksista ja riisuttuna kaikesta ihmisten kehittämästä byrokratiasta. Sellaisenaan vaan, ydinsanoma siinä paljaana ja aika pienenäkin kaikkien edessä. Tykkään myös siitä vanhasta ja rikkaasta (uskokaa pois!) hengellisestä perinteestä, hetkipalveluksista ja meditaatiosta. Ja musiikista, virsilaulusta! Mutta eihän kirkkoa voi oikeesti riisua herätysliikkeistä. Ne on osa sitä. Aina on johonkin suuntaan enempi kallellaan. Mutta jos jotenkin voisi keskittyä vaan siihen, mikä on olennaista! Siihen, että on Jumala, joka on kutsunut meidät. Ja Jeesus, joka on myös kutsunut meidät. Ja että se mikään ei ole kenestäkään itestään kiinni. Ja että meillä on lahjana armo. Tarviiko muuta sit hymistellä enää? Tarvii joo, mutta jos kaiken sais aina alotettua ja lopetettua noihin juttuihin niin ei tarttis taistella niin paljon. Luottais vaan!
Sitä ehkä haluan siinä huomisessa konfispuheessa sanoa: uskaltakaa luottaa!
